Ahdistaa. Kurkussa painaa jokin raskas itseään alaspäin ja hengitys tihenee. Silmiä kutittaa.
Poltin käteni kuumassa vedessä, tämän jälkeen viilentelin kraanan alla. Seuraavaksi pitelin pitkän tovin lumista muovikassia palovamman päällä. Nyt oikeastaan kättä vain vihloo, ei jälkeäkään aikaisemmista toimista. Hyvä.

Minulla ei ole rahaa. Se pitää minut hereillä. Toisinaan jään myös miettimään sitä, miten voisin ilahduttaa muita ihmisiä. Mutta miten minulla riittää rahat muihin hommiin? Ikävää, ettei raha kasva puissa. Haluaisin jo olla työelämässä.

Istuin aikaisemmin yksin isossa joukossa. Katselin välillä ikkunasta ulos ja kun nimeni mainittiin, sanoin vain joo. Olen joo-mies. Joo-miehet eivät juuri puhu. Tosin tulin sanoneeksi, että mikä on tilanne. Joo.

Vatsakipua ja vesilintuja

Muuttolinnut ovat majoittautuneet järvelle. Niitä on valtavasti. Se kaistale, jonka näen ikkunastani on täynnä mustia pilkkuja. Mustat pilkut ikkunassa ovat valtava ja äärimmäisen inhoittava lauma banaanikärpäsiä, jotka ovat siihen näemmä muuttaneet lisääntymään. Noiden mustien pisteiden takana järvellä onkin sitten vähän isompia mustia pisteitä. Niitä muuttolintuja. Näynköhän minäkin niille isona mustana pisteenä etäisyydessä?
Miksi banaanikärpäset lisääntyvät ulkoikkunassani? Eikö olisi paljon loogisempaa harjoittaa lisääntymismetodeita sisäpuolella? Eihän tuossa nyt voi olla oikeastaan mitään syötävää. Noh, ehkä parempi että ovat tuolla. Inhottavampaa olisi, jos kaikki olisivat tässä ympärillä pörräämässä. Hyi, pysykää siis ulkopuolella.
Onneksi parvessa näyttää olevan enemmän uroksia kuin naaraita, ainakin näin pikaisella tilannekatsauksella. Naaraita en nähnyt yhtään kappaletta, mutta tuon lauman nähdessäni voin olla varma, että jokunen niitäkin on täytynyt olla.

Jos siis nyt höpötän pitkän mitan pelkästään kärpäsistä ja kaukana olevista linnuista, olen ylittänyt itseni. Ajattelin kuitenkin kertoa itsestäni jotain. No, minulla on iso vatsa. Siis tuntuu että se menee ruttuun, vähän kuin pullataikina. Jos siitä ottaa kiinni, voi rutistaa sitä kuin pullataikinaa ja muotoilla irvistävän naaman. Tai hymyilevän. Riippuen toki omasta taiteellisuudesta ja käytettävissä olevasta massasta.
Ajattelin huomenna näyttää häikäisevältä. Mutta en tiedä, kuinka saan tämän toteutettua käytännössä. En kuitenkaan ole persoonana erityisen säihkyvä, enkä oikein muutenkaan tiedä, miten tuon toteuttaisin. Nukkumista ajattelin kuitenkin harjoittaa vähän enemmän, jos se vaikka tekisi minusta pikkuhiljaa kauniin. Ehkä minusta tulisi jopa prinsessa? No, se nyt taitaa olla jo vähän liioiteltua. Tahtoisin silti olla kauniimpi. Laihempi naamakin olisi ihan jees. Rasvaimukin olisi ihan jees. Itseasiassa tietäisin paljon muitakin asioita, jotka olisivat ihan jees, mutta enpä taida jaksaa luetella kaikkia tähän peräjälkeen, menisi liiankin luettelomaiseksi koko homma ja asialta pohja. Asioita siis haluan paljon, ja tällä hetkellä toiveeni ujuttautuvat pääsääntöisesti oman itsen hoitamiseen ja parempaan kuntoon. Tosin pelkästään tietokoneella haaveilu ei auta unelmissani yhtään eteenpäin.. Tai ehkä kenties saan ihan järkyttävän komeat sormet kun tässä tarpeeksi kauan rämpytän.. Joopajoo.

No, listaan asioita josta olen tällä hetkellä tyytyväinen, koska sanallinen ilmaisuni ei tänään varsinaisesti loista.
Olen siis iloinen siitä, että:
+ Minulla on kahvia
+ Voin nukkua halutessani
+ Täällä ei ole bileitä!
+ Minulla on kiva poiccis
+ Söin juuri makaronilaatikkoa
+ Koulussa oli ihan kivaa, ja olen saanut uusia kavereita!
+ Voin lukea tänään halutessani kirjaa
+ Huomenna voi olla kiva päivä!
+ On positiivinen olo
+ Tykkään kekseistä
+ Pääsin tänään lauleskelemaan keittiössä
+ Lähinkämppis ei ole kotona
+ Banaanikärpäset ovat pääsääntöisesti ikkunan toisella puolella
+ Sain aloitettua tänään hommia
+ + + + + + + <3

Surruruurr.

Hyvääkin

Aurinko paistaa pilvien läpi. Vihreät verhot saavat osakseen valtavan määrän lämmittävää valoa, joka tuntuu polttavan verhoihin valonmentävän reiän. Järvellä on hassuja, tuulen luomia kuvioita. Minusta tuntuu hyvältä, sisällä kuplii.
Olen rakastunut. Tai olen ollut jo jonnin aikaa. Mutta tuntuu hyvältä nyt kirjoittaa ja sanoa se ääneen. Minulla on ihana poiccis!
Opiskelupaikka tuntuu omalta. Otin siis koulupaikan vastaan ja täällä nyt porskutellaan. Minulla on uusia ihmisiä, joille jutella. Nyt on sellainen olo, että josko sitä kuitenkin jossakin olisi jotain ideaakin. :)

Kaunista, ihanaa, mukavaa, pehmoista. Täydellistä ensivaikutelmahattara -oloa. Ken ei tahtoisi elää hattarapilvessä? En kyllä monia tiedä. Suosittelen jokaiselle tasaisella annostuksella.

Mätäkuu

Skootteri, loma, syksy. Sitä ehdotetaan tunnisteiksi. Nojoo, noista aiheista en kyllä omakseni koe kuin viimeisen, syksyn. Syksy nimittäin on äärimmäisen epämääräinen aikakäsite, tai ainakin siinä määrin, etten todellakaan tiedä mitä hittoa minä tulen silloin oikein tekemään. Tavallaan mielenkiintoista, koska ajattelin, etten syksyllä edes ole täällä. Noh, ehkä tässä on vielä aikaa siihenkin.
Aivan järkyttävä itseinho -päivä eilen. Oman itsen katsominen oksetti fyysisesti, ja vatsa meinasi jatkuvasti mennä ympäri. Siinä sitten taas mietti, että mistähän tämä taas kumpuaa. Miksi on niin vaikeaa elää tyytyväisenä?
Oikeastaan mietin tuota asiaa suurimman osan aikaa viime yöstä. Että minkälaisia tavoitteita ja unelmia minulla on ollut. Suurin tavoitteeni on tottakai se, että tulen onnelliseksi. Onnelliseksi tulen muiden ihmisten kanssa. Toisekseen haluan itselleni lisää motivaatiota tehdä asioita, jaksamista ja parempia unia. Painajaisunet ovat hyvin tyypillisiä minulle, enkä oikein jaksa niistä enää niin paljon välittää. Suurimpana toiveena olisi tottakai uusi ihmisyys - että olisin parempi ihminen kuin nyt olen.
Olen huono ihminen, koska haluan ja toivon, että loukkaisin itseni. Mieluiten humalassa. Ei tarvitsi kuin selittää asia humalan piikkiin, miksi niin kävi. Humalassa kun oikeastaan on sallittua hieman kolhia - eikä se ole ollenkaan epänormaalia. Mikä loistava peitetarina! Humalassa hieman horjahtaa vaikkapa auton alle.. Ehkä silloin olisi enemmän rohkeuttakin tai ainakin vähemmän huolta huomisesta.
Oikeastihan asiat ovat hyvin. Sain opiskelupaikan, jota haikailin. Mutta oikeasti nyt taas tuntuu niin helvetin tyhjältä.

Tyhjää,tyhjää,tyhjää.. Olisipa pääkin hieman kevyempi, mutta ei. Sattuu niin, että kyyneleet meinavat puskea silmiin väkisinkin.

Valonpisaroita

Varsinaisesti minulla ei ole mitään kirjoittavaa. Harvoin minulla on mitään asiaa. Aivomössö siis vain valuu tähän näppäimistölle, ja sitä kautta tänne asti. Ehkä sille lienee oma järkevä selityksensä, miksi näin tapahtuu aina välillä. Ehkä se sinällään pelastaa ihmiskunnan liialta roskalta, koska jossakin vaiheessa nämäkin kirjoitukset löytävät tiensä painottomaan tilaan, pimeyteen. No niin, käytännössähän bittiavaruudessa ovat jo nyt, mutta ehkä joskus ovat vielä syvemmällä. Valomiekkojen läpäisemällä sijainnilla, pienessä mustassa aukossa.

Saatesanoiksi ajatukselleni lainaan Tuure Kilpeläisen "Valon pisaroita" kappaleen sanoja:

"En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan
Laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa
Mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa
Olen etsimässä valon pisaroita "

Jaksamiseni tässä maailmassa on hyvin paljon kiinni siitä, kuinka onnelliseksi tunnen itseni. Onnellisuuteni on riippuvainen muista ihmisistä. Minä olen riippuvainen toisista ihmisistä.
Joskus, kun en ole saanut unta, jään miettimään kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat elämästäni hiljalleen kadonneet. Minkälaista minun elämäni mahtaisi olla, jos he olisivat elämässäni enemmän läsnä? Uskaltaisinko minä ottaa yhteyttä?
Eräät sanat ovat jääneet mieleeni muutaman vuoden takaa - se oli siltä ajalta, kun itkeskelin monta viikkoa päättyneen ihmissuhteeni perään. Tällöin kuulin vanhempieni sanovan " - on niin tärkeää, että hänellä on läheisiä ystäviä". Se oli selitys sille, miksi olin poissa tolaltani. Niin.. Kaikkihan tarvitsevat läheisiä ystäviä. En vain kuitenkaan varmaan osaa luottaa ihmisiin täysin samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Sinisilmäinen olen yhä, haluan luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka sitä en välttämättä aina osakseni saa.
Pienempänä tuhlasin suurimman osan saamistani rahoista siihen, että sain ostettua kavereille kaupasta karkkia. Usein minulla riittikin leikkitovereita silloin, kun olin saanut paljon karkkia - eli seurani oli varsin arvostettua. Toisinaan sitten suuri lelumääräni houkutteli kavereita. Mutta materiaali ei pitänyt ihmisiä lähellä. Ei silloin, ei nyt.
Sinällään on vähän hassua muistella noita aikoja, koska tietenkin muistikuviini on jäänyt omanlaisensa jälki. Saatan miettiä asioita paljon negatiivisemmin kuin ne todellisuudessa olivatkaan - hyviäkin hetkiä oli kuitenkin reilusti. Eivätkä kaikki olleet halukkaita olemaan kanssani pelkästään maallisen mammonan vuoksi. Silti sitä miettii, mitä tarjottavaa minulla on ihmisille. Miksi ihmiset ovat kanssani? Kuinka saan pidettyä heidät elämässäni? Voinko pakottamalla pitää heidät otteessani, etten tuntisi itseäni täysin arvottomaksi? Voiko elämäni tärkein lähde turmeltua otteessani?

"Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan
Kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan
Niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa
Kadonneita valon pisaroita "

Miksi pidän siis vielä kiinni tästä kurjasta elämästä? Masokistiksi lienen syntynyt, mutta onneksi joskus elämästä tuntuu vielä löytyvän niitä hyviäkin hetkiä, vaikka usein tunnun nekin muuttavan joksikin aivan muuksi.

Ne ovat niitä valonpisaroita. Hyvät hetket.

J´taime.

Hellettä

Mikä tässä elämässä on oikein vikana, kun hetken näyttää se aurinko paistavan tähänkin risukasaan ja sitten shhhhhhtoooooooooooooswhdh - Helvetin iso rankkasade kaataa viimeisetkin oljenkorret. Ja taas sitä ollaan ihan tyhjällä. Ihmetellään, että kuinkas nyt taas tässä kävi näin, tällä kertaa se olkipesä kyllä rakennettiin tulva-alueen sijasta korkeammalle nyppylälle..
Olen hetki hetkeltä enemmän varma siitä, että jollakin on oikeasti tosi paljon minua vastaan. Ei tämä muuten olisi tälläistä paskaa jatkuvasti. Elämähän minulla on muuten mallillaan, mutta itse olen sattumoisin vaan aikamoinen tyhjäntoimittaja ja luuseri. Koulutuspaikkoja ei avaudu, ja nykyinen alani sai minut popsimaan vähintäänkin seuraavat puoli vuotta säännöllistä lääkitystä. Nyt ei vaan anna omatunto rauhaa sille, että ottaisi itseään niskasta kiinni, ja keskeyttäisi kesäkurssin viitaten omiin henkilökohtaisiin ongelmiin. Ja niitähän on! Mutta se nyt on vaan niin julmetun vaikeaa lähettää sitä pienenpientä viestiä. Pelkään kaikkien pettyvän minuun, vaikka en ole ollut paikalla hirvittävän pitkään aikaan. Kyllä ne jo tietävät, vaikka itse en anna siihen lupaa.

On paljon helpompaa sanoa, että "kaikki on hyvin" vaikka todellisuudessa juuri mainitsit ulkopuoliselle taholle, että tuskin tulet seuraavaa syksyä näkemään. Siinä sitten itkua pidätellen vastailet kysymyksiin, ja kun ovi takanasi sulkeutuu, käännät vaihteen iloiselle asetukselle. "Tällainen minä oikeasti olen" - ja taas kerran valehtelet helpottaaksesi muiden oloa.
Tulin viimeyönä miettineeksi aika paljon erilaisia asioita. Päälimmäisenä kuitenkin pohdin ihmisten stereotypioita ja odotuksia esimerkiksi tietyille sukunimille. Siis ihan oikeasti: Mieti, jos sukunimesi on esimerkiksi Pollari, Pouta, Söpö tai joku tämänkaltainen sanahirviö. Eikö aika nopeasti tule mieleen, että "nomen est omen" - eli ihmisen käytännössä täytyy toteuttaa sukunimelleen asetetun arvon mukaista elämäntapaa. Eli Pollarista tai Kytästä tulee selkeästi Suomen poliisivoimille vahvistusta, Söpö on ulkonäöltään nätti kuin sika pienenenä sekä Pouta.. No, kaikkihan nyt Pekan tuntevat.
Tämän vuoksi pohdinkin, miten saisin osaltani muuttaa tätä ennakkoluulojen maailmaa. Aivan aluksi, minun pitäisi löytää itselleni mies, joka kantaa nimeä Söpö tai Kaunisto. Tai ehkä sitten menen helpomman kautta ja muutan nimeni rekisterin kautta tai pyydän nykyistä miesystävääni tekemään pienoisen muutoksen - mieluiten kuitenkin menisin perinteiden mukaan naimisiin, ja ottaisin mieheni sukunimen.. Noh, nyt ajatusketju hieman harhautui. Joka tapauksessa, otetaan nyt hypoteesina se, että minä saan sukunimekseni Kauniston tms. Tämän jälkeen sikiän kuin pieni eläin - Juu, ihan totta. Minusta tulee pieniä karvaisia lapsia, jotka haluavat tulla tunnetuiksi ihmislapsina, vaikka heidän ulkomuotonsa antaa muuta odottaa.
Kuitenkin. Nämä pienet ihmislapset, joita toivon olevan kumpaakin sukupuolta, kantavat sukunimeä Kaunisto. Siksi haluan rikkoa sukunimen tuomaa painetta antamalla heille sellaisen etunimen, johon yleisesti liitetään negatiivisia mielikuvia; Kenties Esteri tytön nimeksi (joka mielestäni on kyllä ihan kaunis nimi, mutta yleisesti voimme liittää tähän kaatosateen tai jonkun muun ikävämmän luonnonilmiön) ja pojalle nimen Jorma.
Mikä idea tässä nyt oli? En tiedä tarkalleen. Yön pimeinä tunteina nämä ajatukset tuntuivat kuitenkin hyvinkin luontevilta.