Valonpisaroita

Varsinaisesti minulla ei ole mitään kirjoittavaa. Harvoin minulla on mitään asiaa. Aivomössö siis vain valuu tähän näppäimistölle, ja sitä kautta tänne asti. Ehkä sille lienee oma järkevä selityksensä, miksi näin tapahtuu aina välillä. Ehkä se sinällään pelastaa ihmiskunnan liialta roskalta, koska jossakin vaiheessa nämäkin kirjoitukset löytävät tiensä painottomaan tilaan, pimeyteen. No niin, käytännössähän bittiavaruudessa ovat jo nyt, mutta ehkä joskus ovat vielä syvemmällä. Valomiekkojen läpäisemällä sijainnilla, pienessä mustassa aukossa.

Saatesanoiksi ajatukselleni lainaan Tuure Kilpeläisen "Valon pisaroita" kappaleen sanoja:

"En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan
Laulaa mummo pysäkillä ja kaipaa kuolemaa
Mä kaipaan bussin valoja kuin kuuta nousevaa
Olen etsimässä valon pisaroita "

Jaksamiseni tässä maailmassa on hyvin paljon kiinni siitä, kuinka onnelliseksi tunnen itseni. Onnellisuuteni on riippuvainen muista ihmisistä. Minä olen riippuvainen toisista ihmisistä.
Joskus, kun en ole saanut unta, jään miettimään kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat elämästäni hiljalleen kadonneet. Minkälaista minun elämäni mahtaisi olla, jos he olisivat elämässäni enemmän läsnä? Uskaltaisinko minä ottaa yhteyttä?
Eräät sanat ovat jääneet mieleeni muutaman vuoden takaa - se oli siltä ajalta, kun itkeskelin monta viikkoa päättyneen ihmissuhteeni perään. Tällöin kuulin vanhempieni sanovan " - on niin tärkeää, että hänellä on läheisiä ystäviä". Se oli selitys sille, miksi olin poissa tolaltani. Niin.. Kaikkihan tarvitsevat läheisiä ystäviä. En vain kuitenkaan varmaan osaa luottaa ihmisiin täysin samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Sinisilmäinen olen yhä, haluan luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka sitä en välttämättä aina osakseni saa.
Pienempänä tuhlasin suurimman osan saamistani rahoista siihen, että sain ostettua kavereille kaupasta karkkia. Usein minulla riittikin leikkitovereita silloin, kun olin saanut paljon karkkia - eli seurani oli varsin arvostettua. Toisinaan sitten suuri lelumääräni houkutteli kavereita. Mutta materiaali ei pitänyt ihmisiä lähellä. Ei silloin, ei nyt.
Sinällään on vähän hassua muistella noita aikoja, koska tietenkin muistikuviini on jäänyt omanlaisensa jälki. Saatan miettiä asioita paljon negatiivisemmin kuin ne todellisuudessa olivatkaan - hyviäkin hetkiä oli kuitenkin reilusti. Eivätkä kaikki olleet halukkaita olemaan kanssani pelkästään maallisen mammonan vuoksi. Silti sitä miettii, mitä tarjottavaa minulla on ihmisille. Miksi ihmiset ovat kanssani? Kuinka saan pidettyä heidät elämässäni? Voinko pakottamalla pitää heidät otteessani, etten tuntisi itseäni täysin arvottomaksi? Voiko elämäni tärkein lähde turmeltua otteessani?

"Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan
Kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan
Niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa
Kadonneita valon pisaroita "

Miksi pidän siis vielä kiinni tästä kurjasta elämästä? Masokistiksi lienen syntynyt, mutta onneksi joskus elämästä tuntuu vielä löytyvän niitä hyviäkin hetkiä, vaikka usein tunnun nekin muuttavan joksikin aivan muuksi.

Ne ovat niitä valonpisaroita. Hyvät hetket.

J´taime.